Jeesuksen tuonelanmatkaan sisältyvä toivo tuli Esko Miettisen mukaan uudelleen ajankohtaiseksi viime vuosisadalla.

Hengellisyys

Valoa vainajien maahan – minkälainen paikka on tuonela, jonne Jeesus astui?

Teologi Esko Miettinen teki tietokirjan siitä, minne ihminen menee kuolemansa jälkeen. Lähtökohtana on tuonelasta kertova uskontunnustuksen kohta, josta papit eivät puhu.

05.11.2021 13:00
Taneli Kylätasku
Kuvitus Hans Eiskonen, valokuva Esko Jämsä

”Astui alas tuonelaan.” Nuo kolme sanaa kuullaan kirkossa lähes jokaisena sunnuntaina, kun seurakunta lausuu uskontunnustuksen. Teologi ja tietokirjailija Esko Miettisen mielestä sanoissa on jotakin sellaista, mikä ei tunnu sopivan moderniin maailmaan.

Miettinen on käynyt evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa säännöllisesti 1970-luvulta lähtien. Hänen mukaansa kaikkia muita uskontunnustuksen kohtia käsitellään saarnoissa paljon ja perusteellisesti, mutta Jeesuksen tuonelanmatkasta ei puhuta missään.

– Olen ajatellut jo pitkään, että tästä aiheesta pitäisi tehdä kirja. Minua kiinnosti mahdollisuus, että pääsisin tuomaan luterilaisen uskonnon maailmaan jotakin uutta. Sellainen mahdollisuus on hyvin harvinainen.

Kun Miettinen oli aloittanut tuonelaa käsittelevän kirjan tekemisen, hänen puolisonsa Mari sairastui syöpään ja menehtyi neljä vuotta sitten. Miettinen sanoo kuitenkin, että Astui alas tuonelaan (Väyläkirjat) ei ole henkilökohtainen surutyökirja.

– Kysymys siitä, missä Mari nyt on ja miten voisin rukoilla hänen puolestaan, on kuitenkin tullut minulle tärkeäksi.

Uusi testamentti käsittelee tuonelaa niukasti

Tuonelan historialliset juuret ovat Vanhan testamentin vanhimmissa osissa, missä kaikkien vainajien yhteinen määränpää, heprean kielellä šeol, kuvataan surulliseksi ja varjomaiseksi paikaksi. Myöhemmin hurskaat ja jumalattomat saavat tuonelassa omat alueensa, ja lopulta Jumalan ystäville luvataan kuoleman jälkeen välitön pääsy taivaan autuuteen.

Uuden testamentin tuonela, kreikan kielellä haades, jatkoi samoja kehityskulkuja. Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kuoleman jälkeinen tila jakautuu kahteen piiriin. Paljon kärsinyt Lasarus saa lohdutuksen patriarkka Abrahamin huomassa, mutta itsekkäästi elänyt rikas mies joutuu tuonelan tuskiin.

Kaikki, mitä ihmiset voivat sanoa tuonpuoleisesta, on hapuilua ja yrittelyä.

Uuden testamentin maininnat Jeesuksen tuonelanmatkasta ovat Esko Miettisen mukaan niukkoja ja viitteellisiä, ja moni teologi pitää niiden antia jopa heppoisena.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen mukaan Jeesus kävi kuolemansa jälkeen julistamassa ilosanomaa vankeudessa eläville hengille, jotka eivät olleet menneisyydessä totelleet Jumalaa. Myöhempinä vuosisatoina teologit ovat pohtineet, keitä Jeesus tapasi tuonelassa ja mitä hän heille puhui.

Paavalin kirjeestä efesolaisille on löydetty sanat, joiden mukaan Jeesus nousi maan alimmista paikoista eli tuonelasta ”vangit voittosaaliinaan”. Samaan teemaan viitataan myös Ilmestyskirjassa, jonka mukaan Kristuksella on nyt hallussaan kuoleman ja tuonelan avaimet.

Kristillinen perinne toi lisää tuonelanmatkaan liittyviä mielikuvia. Uuden testamentin nuorimpien osien syntyaikana elänyt piispa Ignatius uskoi, että Jeesus otti tuonelasta mukaansa Vanhan testamentin aikana eläneiden pyhien sielut. 200-luvulla kirjoittaneet kirkkoisät Klemens Aleksandrialainen ja Origenes laajensivat Jeesuksen kuulijakuntaa tuonelassa myös pakanoihin, jotka saivat vielä kuolemansa jälkeen mahdollisuuden pelastumiseen.

Kuvaukset Jeesuksen tuonelanmatkasta tulivat jo varhaisina vuosisatoina osaksi kristittyjen hengellisyyttä.

Mysteeri elää ortodoksikirkon hymneissä ja rukouksissa

Mahdollisuus kääntyä Jumalan puoleen vielä maanpäällisen elämän jälkeen on Esko Miettisen mukaan yhä vahvasti esillä ortodoksisen kirkon opetuksessa. Hän luonnehtii idän kirkon suhdetta tuonpuoleiseen läntistä kristikuntaa optimistisemmaksi.

Ortodoksinen kirkko ei opeta kirkkoisä Origeneen tapaan kaikkien sielujen pelastumista. Mystikkojen kokemuksissa ja liturgisissa teksteissä elää kuitenkin toivo tuonelan täydellisestä tuhoutumisesta ja siitä, että kaikki kadotukseen joutuneet sielut vapautuvat kärsimyksestään.

Ortodoksit uskovat myös, että kirkon rukoukset voivat ratkaisevasti vaikuttaa sielujen kohtaloon vielä kuoleman jälkeen. Kristuksen tuonelanmatka jää kuitenkin mysteeriksi, jota ylistetään hymneissä ja josta voidaan esittää vain tarkasti rajaamattomia oletuksia.

Luterilaisessa kirkossa on reformaattori Martti Lutherin varhaisten tekstien pohjalta tulkittu, että tuonelaan astuminen viittaa kärsivän Jeesuksen kokemuksiin ennen ristinkuolemaa. Nuoruudessaan henkisestä ahdistuksesta kärsinyt Luther ajatteli tuonelan tarkoittavan ulkoista alennustilaa, kirottuna olemista ja Jumalan vaikenemista kärsimyksen hetkellä.

Miettisen mukaan Luther liittyi kuitenkin keski-iässä kirkon vanhojen opettajien seuraan ja opetti, että Jeesus voitti tuonelassa käydessään ihmistä saartavat turmiovallat.

Tuonelanmatka löydettiin uudestaan synkkinä sotavuosina

Läntisissä kirkoissa Jeesuksen tuonelanvierailu jäi Esko Miettisen mukaan vähälle huomiolle monen vuosisadan ajaksi, kunnes oppi löydettiin uudestaan 1900-luvulla. Miettinen nostaa esimerkiksi sveitsiläisen katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin, jonka laajassa tuotannossa tuonelanmatkalla on keskeinen asema.

Balthasar tallensi kirjalliseen muotoon rippilapsensa, lääkäri ja mystikko Adrienne von Speyrin, kokemia näkyjä Jeesuksen kärsimyksistä ja kuoleman maasta.

Balthasarin mukaan Jeesus ei astunut tuonelaan voitonlippua heiluttavana valtaajana vaan vajosi sinne voimattomana, yksinäisenä, hylättynä ja vailla toivoa kuten muutkin kuolleet. Sen jälkeen Jeesus kulki läpi helvetin ja katsoi ympärilleen maailmassa, josta Jumala puuttui kokonaan.

Tällaisella ”passiivisella tarkastelulla” Jeesus voitti Balthasarin mukaan pahuuden ja kuoleman ihmisiltä salatulla tavalla. Ortodoksien tapaan Balthasar liittää tuonelanmatkaan toivon siitä, että lopulta kaikki sielut voisivat pelastua.

Tuonelanmatka tuo lupauksen taivaan kodista lähemmäksi kuin sellainen kristillisyys, jossa tuonela unohdetaan.

Esko Miettinen kiinnittää huomiota Balthasarin teologisten ideoiden syntyaikaan. Adrienne von Speyrin ilmestykset alkoivat vuonna 1941, ja Balthasar esitti ensimmäisen kerran oman käsityksensä tuonelanmatkan teologiasta vuonna 1945.

Miettinen uskoo, että kaksikko reagoi noina vuosina käydyn toisen maailmansodan hirmutekoihin kuvalla säälittävästä ja voimattomasta Jeesuksesta, joka vaeltaa Isälleen kuuliaisena täydellisen jumalanvastaisuuden hallitsemassa maailmassa.

Esko Miettisen mukaan eri vuosisadoilta löytyy kristillisiä opettajia, joiden mukaan tuonelaan tuli valoa, kun Jeesus kävi siellä.

Kristitty voi rukoilla edesmenneiden läheisten puolesta

Vaikka Esko Miettinen on kirjoittanut Jeesuksen tuonelanmatkasta tietokirjan, hän ei tunne ratkaisseensa uskontunnustuksen vaikean kohdan arvoitusta. Kuva jää hämäräksi, ja niin pitää ollakin.

– Nämä asiat ovat mysteereitä, ja kaikki, mitä ihmiset voivat sanoa tuonpuoleisesta, on hapuilua ja yrittelyä, hän sanoo.

Kirjansa lopussa Miettinen esittää kuitenkin muutaman johtopäätöksen.

Sanat ”astui alas tuonelaan” muistuttavat meitä siitä, että ihminen ei häviä kuollessaan olemattomiin, vaan sielu jatkaa olemassaoloa jossakin. Tuo paikka on sellainen, missä myös Jeesus on ollut.

– Tuonelanmatka tuo lupauksen taivaan kodista lähemmäksi kuin sellainen kristillisyys, jossa tuonela unohdetaan, Miettinen sanoo.

Toiseksi, meillä on mahdollisuus rukoilla edesmenneiden läheistemme puolesta. Luterilaisessa kirkossa tämä mahdollisuus otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1984, kun uuteen kirkollisten toimitusten kirjaan lisättiin rukous vainajan puolesta. Myös edesmenneet läheiset voivat ehkä rukoilla meidän puolestamme.

Miettinen lisää vielä, että Vanhassa testamentissa synkäksi paikaksi kuvatulle tuonelalle on tapahtunut jotakin, kun Jeesus kävi siellä. Tämä ajatus toistuu hänen mukaansa monien eri vuosisatoina kirjoittaneiden teologien teksteissä.

– Sieltä täältä löytyy kristillisiä opettajia, jotka sanovat, että tuonela on nyt toisenlainen. Sinne on tullut valoa, ja se on muuttunut Isän kodin moniksi asuinsijoiksi, Miettinen sanoo viitaten Kuopion hiippakunnan ensimmäisen piispan Eino Sormusen sanoihin.

Tuonelan pohtiminen ja siitä kirjoittaminen on vaikuttanut siihen, miten Miettinen viettää nykyään pyhäinpäivää. Viedessään muistokynttilän haudalle hän lausuu vanhan kristillisen rukouksen: "Herra, anna hänelle ikuinen rauha. Ikuinen valo häntä valaiskoon."

Näkymättömän maailman puolestapuhuja

Teologi ja tietokirjailija Esko Miettinen puolusti näkymätöntä todellisuutta ja ravisteli tämänpuoleiseksi typistynyttä maailmankuvaa jo keväällä 2002 ilmestyneessä kirjassaan Sielu ei kuole – matkaopas tuonpuoleiseen (Kirjapaja). Miettisen mielestä kuolema jää käsittelemättä, jos kohtaamme sen vain materialistisen maailmankatsomuksen ja luonnontieteiden antamilla eväillä.

Miettinen tarttui samaan perusteemaan myös kirjoissaan Velhot, örkit ja sankarit (Kirjapaja 2004) ja Velhon uskontunnustus (Kirjapaja 2008). Niissä hän patisteli luterilaista kirkkoa ottamaan oppia fantasiasta kuten J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -romaanista, Harry Potter -kirjoista ja Matrix-tieteiselokuvasta, joissa käsitellään ujostelematta toisenlaisia maailmoja, hyvän ja pahan taistelua sekä myyttisiä pelastajahahmoja.

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassa Taivaallisia vieraita – kristillinen enkeliperinne Suomessa (Kirjapaja) Miettinen kiinnittää huomiota vuosikymmeniä kestäneeseen enkelibuumiin. Miettisen mukaan vuosisatainen suomalainen enkeliperinne miltei katkesi luterilaisessa kirkossa sotien jälkeen, ja siksi uusi hengellisyys ohjautuu nyt muualle kuin kirkon yhteyteen. Enkelibuumiin vastaaminen vaatisi Miettisen mielestä teologisen korjausliikkeen, joka toisi suojelusenkelin takaisin yksinäisen ihmisen rinnalle.