Uskonnonopetus muuttuu koulun mukana. Kuvassa Itäkeskuksen peruskoulun ensimmäisen luokan oppitunti tammikuussa 2021.
Väitöstutkimus: Uskonto on aina ollut haastettu oppiaine – ”Ei ole helppoa rakentaa neutraalia oppiainetta, joka tekisi oikeutta oppilaiden erilaisille maailmankatsomuksille”
Kasvatustieteilijä Juha Luodeslampi tutki, miten uskonnonopettajat kokivat 1970-luvun peruskoulu-uudistuksen ja poliittisen kuohunnan.
Pitäisikö uskonnonopetus muuttaa kaikille yhteiseksi katsomusaineeksi vai palveleeko oppilaiden uskontokunnan mukainen opetus tarkoitustaan myös tulevaisuudessa?
Viime vuosien debatti uskonnonopetuksesta on tarjonnut vain vähän uutta, sanoo kasvatustieteen tutkija, filosofian tohtori Juha Luodeslampi. Samankaltaista keskustelua käytiin hänen mukaansa jo 1800-luvun lopulla, ja erilaisten uskonnonopetuksen mallien pohtiminen jatkui aktiivisena koko 1900-luvun ajan.
– Eri näkemyksiä puolustavat argumentit ovat pysyneet hyvin samanlaisina, vaikka jokainen sukupolvi luulee keksineensä ne itse. Viisasten kivi olisi varmasti jo löydetty, jos sellainen olisi olemassa, Luodeslampi sanoo.
Keskustelu uskonnonopetuksen merkityksestä ja luonteesta tihentyi erityisesti peruskoulun syntyvaiheissa. Peruskoulua koskevista linjauksista päätettiin 1960-luvulla, ja koulut siirtyivät peruskoulujärjestelmään pohjoisesta alkaen vuosina 1972–77. Viimeisimpinä peruskouluun siirtyivät Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen.
Oman lisänsä keskusteluun toivat vasemmistonuoret, joiden asema koululaisten etujärjestönä toimineessa Teinilitossa oli vahva. Nuoret haastoivat uskonnonopettajia muun muassa suunnitelmallisella oppituntien häirinnällä.
Marraskuussa 2021 tarkastetussa väitöstutkimuksessaan Haastetun oppiaineen puolustajat Luodeslampi tutki sitä, miten peruskoulun syntyvuosina työskennelleet uskonnonopettajat kokivat murrosajan.
Luodeslammen yllätykseksi haastetun oppiaineen opettajat eivät kokeneet joutuneensa puolustuskannalle.
– Uskonnonopettajat vastasivat peruskoulu-uudistukseen kehittämällä aineensa opetusta pedagogisesti. He halusivat tehdä uskonnosta niin korkeatasoisen oppiaineen, ettei kukaan voisi kiistää sen paikkaa suomalaisessa koulussa, Luodeslampi sanoo.
Uskonnonopettajat kokivat kirkon liiallisen innostuksen työtään kohtaan haitalliseksi.
Väitöstutkimusta varten tehdyissä ammatillisissa elämäkerroissa kävi myös ilmi, että vasemmistonuorten provokaatiot eivät luoneet oppitunneille tavoiteltua aatteellista jakolinjaa.
– Opettajat puhuivat noista ajoista lempeästi ja kertoivat käyneensä oppilaiden kanssa hurjan mielenkiintoisia maailmankatsomuksellisia keskusteluja. Tämä kertoo siitä, että tuon ajan uskonnonopettajat olivat ensisijaisesti pedagogeja ja nuorten rinnalla kulkijoita.
Uskonnonopetuksen asema ei Luodeslammen mukaan ollut niin vakavasti uhattuna kuin joistakin 70-luvun poliittisista puheenvuoroista voisi päätellä.
– Tosiasiassa oppiaineella oli melkein kaikkien puolueiden tuki. Jopa silloisen SKDL:n piirissä muutoksia ajoi vain vähemmistö.
Luodeslammen mukaan toimiminen koulun ehdoilla tuli uskonnonopettajille entistä tärkeämmäksi peruskoulu-uudistuksen myötä. Opettajat halusivat normalisoida uskonnonopetuksen roolia yhtenä koulun oppiaineena. Tämä vahvisti osaltaan pitkäkestoista kehitystä, jossa kirkon vaikutusvalta uskonnonopetukseen on heikentynyt.
– Aikalaisdokumenteista ilmenee, että uskonnonopettajat kokivat kirkon liiallisen innostuksen työtään kohtaan haitalliseksi. He halusivat hoitaa oman ammattinsa asiat samaan tapaan kuin muissa aineissa ja saada oman arvostuksensa kouluelämän kautta.
Uskonnonopetuksen tehtävä erkaantui vähitellen kirkon kasteopetuksesta. Kuva Maunulan kansakoulun oppitunnilta vuodelta 1971.
Nykyistä uskonnonopetuksen mallia perusteltiin Suomen kilpailukyvyllä
Nykyisessä katsomusaineiden opetuksessa oppilas osallistuu oman uskontokuntansa mukaiseen opetukseen tai uskontokuntaan kuulumattomana elämänkatsomustiedon opetukseen. Opetus on poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta.
Juha Luodeslammen mukaan oman uskonnon opetukseksi kutsuttua mallia perusteltiin 1990-luvulla sekä yhteiskuntarauhalla että Suomen kilpailukyvyllä.
– Nokian menestyksen vuosina oman kulttuuripiirin mukainen oppiaine nähtiin tärkeänä kilpailutekijänä, kun Suomi kilpailee toisten länsimaiden kanssa intialaisista koodareista, Luodeslampi sanoo.
Viime vuosina kaikille yhteiseen katsomusaineeseen siirtymistä on perusteltu maailmankatsomusten kasvavalla kirjolla. Kannattajien mielestä yhteinen oppiaine turvaisi pieniin vähemmistöryhmiin kuuluville oppilaille tasokkaan opetuksen. Yhteisillä oppitunneilla oppilaat voisivat myös pohtia elämän syviä kysymyksiä yhdessä eri tavalla uskovien kanssa. Muutostarvetta on perusteltu säästöilläkin.
Vastustajien leirissä on pelätty, että uusi oppiaine olisi enemmistön mukaista luterilaista opetusta uudella nimellä tai sekulaarin maailmankatsomuksen mukainen oppiaine.
– Erilaisia uskonnonopetuksen malleja puolustavat argumentit ovat pysyneet hyvin samanlaisina, vaikka jokainen sukupolvi luulee keksineensä ne itse, tutkija Juha Luodeslampi sanoo.
Näihin tarpeisiin yhteisen katsomusaineen pitäisi vastata
Kaikille yhteinen katsomusaine oli Juha Luodeslammen mukaan pinnalla jo vuosina 1903–1906. Tuolloin uskonnon tilalle kaavailtiin oppiainetta, joka sisältäisi uskontojen historiaa ja siveysoppia. Syventävä opetus jäisi uskontokuntien omaksi tehtäväksi. Luodeslammen mukaan yhteisen oppiaineen haasteet huomattiin jo tuolloin.
– Ei ole helppoa rakentaa neutraalia oppiainetta, joka tekisi oikeutta oppilaiden erilaisille maailmankatsomuksille, hän sanoo.
Luodeslampi ei halua asettaa erilaisia malleja paremmuusjärjestykseen. Hän näkee valinnan ensisijaisesti poliittisena kysymyksenä, ei niinkään opetuksen tasolta nousevana asiana. Tutkija esittää kuitenkin muutaman ajatuksen siitä, millaisiin tarpeisiin mahdollisen uuden oppiaineen tulisi vastata.
– Yhteisen katsomusaineen sisällön pitäisi olla sellainen, että se tekee todellisuuden ymmärrettäväksi. Katsomusten ja uskontojen merkityksen tunnistamisesta on tullut jokaiselle entistäkin tärkeämpi perustaito. Ilman tällaisia perustietoja ja -taitoja käsitys maailman tapahtumista jää ohueksi ja ihminen on helposti manipuloitavissa, Luodeslampi sanoo.
– Suomalainen yhteiskunta on rakentunut länsimaisen kulttuuripiirin ja luterilaisen reformaation ideologian varaan, joten opetuksen pitää käsitellä näitä asioita.
Luodeslammen mukaan koulun pitää myös tarjota uskonnollisiin vähemmistöihin kuluville nuorille turvallinen paikka, jossa he saavat esittää omalle uskonnolleen kriittisiä kysymyksiä ja vastaväitteitä ilman pelkoa kiusaamisesta tai oman yhteisön kontrollista.
– Näihin kysymyksiin vastaavaa yhteistä oppiainetta ei ole vielä olemassa. Poliittinen päätös yhteisen katsomusaineeseen siirtymisestä edellyttäisi merkittävää resursointia sellaisen oppiaineen kehittämistyöhön.
Sata vuotta uskonnonopetuskeskustelua
1922 Uskonnonvapauslain valmistelukomitea ehdottaa tunnustuksetonta uskonnonopetusta, mutta asiaa ei säädetä uskonnonvapauslaissa.
1923 Uskonnonvapauslaki tulee voimaan. Kansakoululle annetaan tehtäväksi tarjota oppilaiden enemmistön mukaista uskonnonopetusta. Enemmistöryhmään kuulumaton oppilas saa vapautuksen opetuksesta. Mikäli toiseen uskontoon kuuluvia oppilaita on paljon, heille pitää järjestää oman uskontonsa opetusta.
1925 Opetussuunnitelma painottaa voimakkaasti seurakunnan yhteyteen ohjaamista.
1952 Opetussuunnitelmakomitea hahmottaa, että koulun uskonnonopetuksen tehtävä on eri kuin kirkon kasteopetuksen. Näkökulma avartuu yhteiskunnan suuntaan.
1970 Peruskouluasetuksen myötä uskonnonopetus irtautuu selvemmin kirkon piiristä, vaikka säilyy tunnustuksellisena.
1977 Kirkko vastustaa tunnustuksetonta uskonnonopetusta.
1985 Uskonnonopetus uudistuu ja uskonnottomia oppilaita varten perustetaan uusi oppiaine elämänkatsomustieto. Uskonnon osalta opetussuunnitelma on yhä varsin tunnustuksellinen.
1990-luvun alku: Käydään voimakasta keskustelua siitä, kuinka paljon ja miten lukiossa opetetaan uskontoa.
1992 Piispainkokoukset eivät enää ennakkotarkasta uskonnon oppikirjoja.
1994 Opetussuunnitelma lähenee oman uskonnon opetuksen mukaista ajattelua ja korostaa oppiaineen yleissivistävyyttä.
2003 Uudistettu uskonnonvapauslaki heijastuu koulun käytäntöihin. Sensitiivisyys erilaisissa katsomuskysymyksissä kasvaa. Evankelis-luterilaisen uskonnonopettajan ei enää tarvitse olla kirkon jäsen tai saada erillistä lupaa kirkolta.
2004 Siirrytään oman uskonnon opetukseen.
2014 Peruskoulun opetussuunnitelmassa eri uskontojen oppimäärät sisältävät myös yhteisen osan.
2021 Ahvenanmaalla siirrytään perusopetuksessa kaikille yhteiseen uskonnonopetukseen. Oppiaineen nimi on Religions- och livsåskådningskunskap, vapaasti suomennettuna uskonto- ja elämänkatsomustieto.
(Koonnut: Juha Luodeslampi)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Sinulla on sama huoli kuin islamisteilla”, piispa tokaisi vapaa-ajattelijalle – katsomusopetuksesta keskusteltiin yliopiston Tiedekulmassa
Ajankohtaista HengellisyysHelsingin piispa Teemu Laajasalo ja Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittaja Esa Ylikoski kävivät kiihkeän keskustelun katsomusopetuksen tulevaisuudesta.
