Tellervo Suuronen sanoo, että vaikeista lapsuudenkokemuksistaan huolimatta hänellä on ollut hyvä elämä.
Tellervo Suurosen lapsuutta leimasivat Helsingin pommitukset – "Kokemuksistani huolimatta minulla on ollut hyvä elämä"
Sota-ajan lapsesta kasvoi kovien kokemustensa myötä vankkumaton pasifisti.
Tellervo Suuronen katselee ikkunastaan merimaisemaa. Hän muutti Katajanokalla sijaitsevaan taloon jäätyään leskeksi muutama vuosi sitten.
Viime aikoina Suuronen, 82, on alkanut muistella yhä enemmän lapsuuttaan. Hän oli neljävuotias, kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939.
– Tuona iltana ovikello soi ja kuulin portaikosta hiljaista puhetta. Reino-isäni ryhtyi pakkaamaan, ja siitä alkoi hänen sotataipaleensa.
Suuronen, silloinen Hakonen, kävi Kruununhaassa ruotsinkielistä leikkikoulua. Yli kuukausi isän lähdön jälkeen kalliolaistyttö oli jälleen menossa sinne Siiri-äitinsä saattamana.
Talvisodan alkaessa Tellervo Suuronen oli neljävuotias kalliolaislapsi.
– Mieleeni on jäänyt, että oli kuulas pakkasaamu ja tappelin äidin kanssa villahousuista. Kun pääsimme kadulle, tuli yllättäen ilmahälytys ja aloimme juosta Töölön suuntaan. Pysähdyimme Talvipuutarhan luona, ja katselimme järkyttyneinä puun juurella, mitä taivaalla tapahtuu.
Pommituksia alkoi olla Helsingissä niin tiheään, että Siiri-äiti päätti lähteä tyttärensä kanssa evakkoon Hämeeseen. Suuronen muistaa, että Helsingin asemalla oli valtavasti ihmisiä nyytteineen ja junamatka tehtiin tavaravaunussa. Kaksikko vietti koko ankaran pakkastalven toijalalaisen sahanomistajan talossa.
Hetken turvassa Ruotsissa
Maaliskuussa päättyneen talvisodan jälkeen perhe muutti kaksioon. Isä työskenteli maalarina, äiti teki töitä satunnaisesti. Rauhan aikaa kesti yli vuoden, kunnes kesällä 1941 syttyi jatkosota.
Tuolloin alettiin puhua, että lapset on saatava turvaan. Kun kuusivuotiaalta Tellervolta kysyttiin, haluaisiko hän matkustaa joksikin ajaksi Ruotsiin, hän suostui, koska hän otti sen seikkailuna.
– Meidät lapset vietiin Postitaloon, jossa saimme laput kaulaamme. Siitä sitten menimme junalla Turkuun ja rahtilaivalla Tukholmaan. Laivan ruumassa oli vuoteita vieri vieressä ja iso pottarivi, mikä hävetti niin isoa tyttöä, Tellervo Suuronen muistelee.
Tellervon otti Ruotsissa hoiviinsa nelikymppinen lapseton pari, jolla oli maatila Skånessa. Pariskunta kohteli häntä hyvin, mutta hän oli siellä yksinäinen ja halusi vajaan vuoden kuluttua palata kotiin.
Helsinkiä pommitettiin lopulta niin kovasti, että koulut piti sulkea. Toisella luokalla Aleksis Kiven kansakoulussa ollut Tellervo joutui lähtemään luokkatoveriensa kanssa talveksi evakkoon opettajansa tilalle Nummelle. Sinne näkyivät pommitusten Helsingissä sytyttämät tulipalot, ja Tellervo oli todella hädissään äitinsä puolesta.
Nälkää ja ahdasta asumista
Tellervo Suuronen oli ennen kouluikää vajaan vuoden sotalapsena Ruotsissa.
– Vuonna 1944 oli hurjia pommituksia, ja ne tapahtuivat yleensä öisin. Kerran yöllä tunsimme, että talo alkaa huojua. Ehdimme juosta yöpaidoissamme alas, kun jysähti. Pommi osui lähellä olleeseen kouluuni.
Tellervo Suurosen mukaan lapset tapasivat mennä jälkeenpäin katsomaan, millaista jälkeä pommit olivat saaneet aikaan. Helsingissä näytti samanlaiselta kuin Syyriassa nykyään.
Pommitusten pelon lisäksi Suuronen muistaa sota-ajasta nälän. Ruoka-aineista oli huutava pula, ja siksi elintarvikkeita säännösteltiin. Korttiannokset olivat pieniä, esimerkiksi aikuiset saivat maitoa kaksi desilitraa päivässä, lapset kuusi desiä.
Myös asumisen ahtaus jäi pienen tytön mieleen, sillä kovan asuntopulan takia helsinkiläisten oli jaettava asuntonsa ventovieraiden ihmisten kanssa. Tellervon perhe sai määräyksen majoittaa kaksioonsa evakkoperheen.
Iltarukouksen olen lukenut aina. Elämässäni on ollut vankka kristillinen pohja, ja olen tuntenut, että joku on lähellä ja kantaa.
Isä töissä aamusta iltaan
Reino Hakonen selvisi sodasta ilman suurempia vammoja. Myöhemmin hän kuitenkin näki siitä painajaisia.
– Isä teki hirveästi töitä, aamusta iltaan. Ehkä se oli myös keino unohtaa ikävät asiat. 1940-luvun lopulla rintamamiehet saivat lunastaa talotontin, ja isä alkoi tuolloin rakentaa omakotitaloa Paloheinään. Se kesti vuosia, koska vanhempani eivät uskaltaneet ottaa velkaa ja tavarasta oli kova pula, Tellervo Suuronen kertoo.
Perheeseen syntyi sodan jälkeen kaksi lasta. Suuronen toteaa kasvatuksen olleen ehdotonta erityisesti siveysasioissa. Hän sai silti kulkea melko vapaasti, sillä hän oli jo varhain tottunut liikkumaan kaupungilla ja leikkimään talon lasten kanssa lähikulmilla.
Perhe kävi silloin tällöin myös kirkossa. Tosin isä oli suutuspäissään eronnut kirkosta ennen sotaa, minkä vuoksi Suuronen kastettiin vasta viisivuotiaana.
– Iltarukouksen olen lukenut aina. Elämässäni on ollut vankka kristillinen pohja, ja olen tuntenut, että joku on lähellä ja kantaa.
Tellervo Suuronen vanhempiensa Reino ja Siiri Hakosen seurassa.
Ihmisten elettävä sovussa
Tellervo Suuronen uskoo sotavuosien kokemusten vaikuttaneen hänen elämäänsä. Hän ei ole kuitenkaan juurikaan käsitellyt niitä. Hänen sodassa ollut ja myöhemmin asemapäällikkönä toiminut Martti-miehensä ei halunnut puhua sota-ajoista, kuten ei hänen isänsäkään.
– Lapsuudenkokemuksistani huolimatta minulla on ollut hyvä elämä. Uskon, että jos lapsella on turvallinen kasvuympäristö, ei hänelle jää niin helposti traumoja tuollaisestakaan.
Suurosta on koskettanut myös evakoiden kohtalo, sillä hänen äitinsä vanhemmat olivat karjalaisia ja joutuivat jättämään kotinsa. Hänestä onkin tärkeää, että sodasta ja evakoista puhutaan. Näin jälkipolville jää käsitys Suomen historian vaikeista ajoista.
– Sellainen vaikutus sodalla minuun oli, että minusta tuli pasifisti. Olen sitä mieltä, että ihmisten on pyrittävä elämään sovussa eikä toiseen ihmiseen saa käydä käsiksi missään tilanteessa, sanoo työuransa terveysalalla ihmisiä auttaen tehnyt Suuronen.
Sotien jälkeiset vuodet lasten silmin
Tutkija Antti Malisen mukaan perheiden selviytymisessä sotien jälkeen oli suuria eroja. Jos perhe oli kokenut useita menetyksiä ja elämäntilanne oli stressaava, kuten uusilla asutustilallisilla, ei paluu arkeen ollut helppoa.
– Vanhemmat olivat väsyneitä ja kiireisiä, ja lapset viettivät paljon aikaa toisten lasten seurassa. He osallistuivat myös työntekoon.
Tuon ajan lapsille uskonnolla oli melko iso merkitys. Iltarukous luettiin monessa kodissa.
– Varsinkin pienille lapsille ja sotaorvoille rukous antoi suojaa ja lohdutusta. Tosin joukossa oli huonojakin kokemuksia, kun jotkut olivat esimerkiksi sukulaistensa luona asuessaan kohdanneet ahdistavaa uskonnollisuutta, Malinen selvittää.
Lapsille toivat lohtua myös luonto ja eläimet. Ahtaasti asuville kaupunkilaislapsille kodin ulkopuolinen elämä muodostui erityisen tärkeäksi. Kadut, puistot, kalliot ja merenrannat tarjosivat mahdollisuuksia leikkiin ja omien paikkojen luomiseen vaikkapa majojen muodossa.
Tästä kaikesta kertoo syksyllä ilmestynyt Antti Malisen ja tiedetoimittaja Tuomo Tammisen teos Jälleenrakentajien lapset. Lähtökohtana teokselle oli se, että Malinen oli tehnyt väitöskirjansa Helsingin sotienjälkeisestä asuntopulasta perheiden näkökulmasta. Tamminen ehdotti, että Malinen tekisi siitä uuden populaarin version, mutta Malinen halusi tehdä laajemman tutkimusretken tuon ajan lapsuuteen.
– Aloitimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) avulla muistitietokeräyksen aiheesta "Perheessä jatkunut sota". Ihmisillä oli suuri tarve muistella lapsuuttaan ja vanhempiaan niissä olosuhteissa, joten kirjallemme tuntui olevan tilausta, Malinen kertoo.
Jälleenrakentajien lapset -teoksessa käytettiin lähteenä myös SKS:n, Helsingin kaupungin ja muiden arkistojen aiemmin tekemiä muistitietokeräyksiä ja tutkimuksia. Ajan tunnemaiseman tavoittamiseksi tutkimuksessa hyödynnettiin aikalaisaineistoja, muun muassa kansakoululaisten kirjoittamia aineita.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomi unohti sotaorvot – Lea Heinolle jäi isästään jäljelle vain valokuva
AjankohtaistaPääkaupunkiseudun sotaorvot viettävät kirkkopyhää Helsingin tuomiokirkossa.
.jpg)
