Kolumni: Havumetsän lapset -dokumentin metsäaktivistit elävät metsässä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa
Kristillisessä teologiassa ei ole ollut tapana korostaa luonnon itseisarvoa. Meissä kaikissa on kuitenkin kaipuu harmoniaan luonnon kanssa, Ella Luoma kirjoittaa.
Kävin katsomassa Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Havumetsän lapset. Siinä joukko Elokapinan aktivisteja yrittää suojella suomalaista metsää. Se on kaunis kuvaus luonnonsuojelusta, mutta myös siitä, miltä suomalaisten erityinen luontosuhde voisi näyttää. Nuoret ovat metsässä luontevasti, kuin sulautuneena osaksi luontoa. Vaikka itse asiat, ilmastokriisi, joukkosukupuutto ja suomalaisten metsien pahoinvointi, ovat raskaita ja vaikeita, luonnossa oleminen on helppoa.
Ihmisten kanssa on vaikeampaa. Luonnonsuojelijat tapaavat Metsähallituksen virkailijoita, jotka menevät vain hämilleen, kun heidän pitäisi kuvata suhdetta luontoon tai puhua tunteistaan. Yksi päähenkilöistä on Ida Korhonen, jonka isoisä ei yksinkertaisesti voi käsittää, että metsällä voisi olla itseisarvo. Metsä on olemassa sitä varten, että se pannaan tuottamaan.
Kristittyjen luontosuhteessa onkin perinteisesti korostunut se, mitä luonnosta voi repiä itselleen. Luomiskertomuksessa Jumala antaa luomakunnan ihmiselle viljeltäväksi ja varjeltavaksi ja tästä on tehty enimmäkseen teologiaa, joka korostaa viljelyä. Varjeleminen on jäänyt sen varjoon ja usein mielletty muun muassa metsänhoidoksi tai omasta sadosta huolehtimiseksi. Ei niinkään siten, että luonnolla voisi olla itseisarvo ilman ihmistä.
Luonto on haluttu kesyttää, jottei se olisi niin arvaamaton.
Tälle on historiallisia syitä. Ruuan tuotanto on perinteisesti ollut raskasta fyysistä työtä ja ihminen on ollut muutenkin täysin luonnon ja sen säiden armoilla. Luonto on haluttu kesyttää, jottei se olisi niin arvaamaton.
Luomiskertomusta lähestytään usein niin, että siinä pyritään selittämään, miksi asiat ovat maailmassa niin kuin ovat. Raamatun mukaan viljeleminen on raskasta ja luonto arvaamaton siksi, että ihmiset karkotettiin paratiisista, jossa elämä osana luontoa oli hyvää ja helppoa. Karkotus johtui siitä, että ihminen kielloista huolimatta söi hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta. Karkotuksen jälkeen luonnossa eläminen ei ollut enää harmonista, vaan raskasta ja vaikeaa.
Ihmisessä on kuitenkin ikuinen kaipuu takaisin paratiisiin ja kyky ja halu elää luonnon kanssa harmoniassa. Havumetsän lapset näyttää, mitä se parhaimmillaan voisi olla. Sitä kykyä meidän kaikkien pitäisi vahvistaa. Olemme oppineet tuntemaan luontoa koko ajan paremmin, eikä se ole enää niin pelottava ja arvaamaton. Olisi viimein aika ymmärtää myös sen itseisarvo.
Kirjoittaja on populaarikulttuurin ilmiöihin hurahteleva teologi, feministi ja päiväuneksija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Algoritmit tykkäävät, kun Tiktok-pappeja paheksutaan
PuheenvuorotPetja Kopperoisen Tiktok-videoista syntynyt keskustelu on hunajaa somejäteille, kirjoittaa Ella Luoma.
