– Yleensä vasta toisen vakavan uupumisen jälkeen ihminen rupeaa muuttamaan elämäänsä, ja niin kävi minullekin, Janne Saarikivi sanoo.
Uupumus on kehon viisautta, sanoo kielen tutkija Janne Saarikivi – ”Elämä on keskeneräistä ja myös jää sellaiseksi”
Burnoutin kokenut kielten tutkija Janne Saarikivi ei halua parantua täysin ennalleen, koska uupuminen näytti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
Vituttaa omien tekemisten hypettäminen, sanoo suomalais-ugrilaisten kielten tutkija Janne Saarikivi.
Karhea tokaisu kehystää kaunista kesäistä muistoa. Muutamana viime vuonna Saarikiven kotipihalla Helsingin Toukolassa on järjestetty varjotaidefestivaali, jonka ohjelma on sisältänyt ”tiedettä ja taidetta”.
Festarit ovat syntyneet spontaanisti, kun hetki on tuntunut oikealta, eikä niistä ole tiedotettu etu- tai jälkikäteen.
Näin Saarikivi kuvaa sitä, millainen tapa elää sopii hänelle.
– Aikoinani ostin joka vuosi kalenterin ja kirjoitin siihen jotakin epäolennaista, kunnes lopulta hukkasin sen. Enää en tee niin. Jos en muista tehdä jotakin, en varmaan halunnut tehdä sitä.
Sen sijaan, että tsemppaamme uupunutta ja sanomme ’noustaanpas nyt tästä’, hänen pitäisi kuulla olevansa arvokas, vaikka on uupunut.
Muutamana aamuna viikossa Janne Saarikivi aloittaa päivänsä töölöläisessä kirjakahvilassa, jonka nimi on Kulma 4. Paikka sopii hyvin ajattelemiseen ja kirjoittamiseen. Usein seuraksi poikkeaa myös puoliso, äänen ja hiljaisuuden tutkija Taina Saarikivi.
Tällä hetkellä Saarikiveä työllistää väitöstutkimusten ja gradujen ohjaaminen sekä omien tutkimusartikkeleiden kirjoittaminen. Kahvilassa on viime aikoina syntynyt myös kaksi Venäjän ja Ukrainan välisen suhteen historiaa valaisevaa esseetä, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa, sekä Ylen verkkosivuilla julkaistuja kolumneja.
Kun Saarikivi puolusti helmikuussa julkaistussa kolumnissaan psyykkisistä sairauksista kärsivien oikeutta hoitoon, hän kirjoitti omaksi tittelikseen ”työtön ja uupunut hullu professori”.
– Yleensä vasta toisen vakavan uupumisen jälkeen ihminen rupeaa muuttamaan elämäänsä, ja niin kävi minullekin. Olen kokenut kaksi burnoutia, joista jälkimmäinen alkoi toden teolla puolitoista vuotta sitten, hän sanoo.
Huonontuvan työelämän vuodet
Burnoutin kehittyminen kesti Janne Saarikiven mukaan neljä tai viisi vuotta. Oireiden tärkeimmäksi syyksi hän nimeää työelämän räikeän huonontumisen.
– Omien sisäisten tavoitteiden ja ulkoisten odotusten välinen ristiriita kasvoi vähitellen ylittämättömäksi, hän sanoo.
Vuosien varrella Saarikivi on kohdannut akateemisen maailman muutoksia muun muassa määräaikaisena professorina, yliopistonlehtorina ja Suomen akatemian tutkijana.
Saarikivi toteaa, että yliopistot ovat jatkuvasti vähentäneet pysyviä työpaikkoja, vaikka tutkimusten määrä on kasvanut. Yhtälö on mahdollinen, koska tutkimusrahoitus on siirretty hankkeisiin, joita jokaisen tulee jatkuvasti hakea, Saarikiven mukaan useimmiten hyvin epäselvin kriteerein. Hänen mielestään järjestelmä sotii omaa tarkoitustaan vastaan.
– Tieteessä uudet oivallukset ovat kollektiivisia. Ne edellyttävät yhteisöjä, mutta yliopistojen sosiaalinen rakenne on tehty kilpailun varaan. Tutkijan pitäisi toimia yhteisöllisesti sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa hän kilpailee koko ajan.
Saarikiven mukaan akateemiset tutkijat käyttävät noin kolmanneksen työajastaan rahoitushakemusten tekemiseen. Tämän lisäksi he osallistuvat jatkuvasti toisten tekemien hakemusten arviointiin. Kaikilla hakijoilla on vaativa tutkijakoulutus, mutta enemmän kuin 90 prosenttia hakemuksista hylätään.
Viittäkymmentä lähestyvä Saarikivi sanoo tulleensa tutkijan urallaan kohtaan, jossa hänen tulisi saada pysyvä virka. Tällä hetkellä tarjolla on vain Tromssan yliopiston osa-aikaisen apulaisprofessorin tehtävä, jota hän hoitaa yhtenä päivänä viikossa.
– Olen saanut akateemisessa maailmassa kaikki mahdolliset rahoitusmuodot, ja siksi minun on vaikea enää saada niitä. Laskin, että olen nyt lähettänyt seitsemäntoista rahoitushakemusta eri paikkoihin saamatta rahoitusta.
Kun ruumis kieltäytyy jatkamasta
Kyynisyyden lisääntyminen on Janne Saarikiven kokemuksen mukaan usein burnoutin ensimmäinen varoitusmerkki.
– Kun arki on koko ajan sitä, että arvioi tämä, kirjoita hakemus tuonne ja hae rahaa sieltä, niin jossakin vaiheessa tajuaa, ettei sellaiseen kannata käyttää energiaa. Ihminen muuttuu ärtyisäksi, alkaa tiuskia läheisilleen ja saada raivokohtauksia.
– Lopulta hän on yhä väsyneempi, kunnes itkeä pillittää peiton alla sikiöasennossa. Hän ajattelee olevansa maailman huonoin ja että hänen pitäisi kuolla.
Saarikivi vierastaa selviytymistarinoita, joissa julkisuuden henkilöt kertovat, miten ovat toipuneet uupumisesta ja selättäneet sen. Hänen mielestään uupumisessa on viisautta, joka pitäisi ottaa todesta.
– Ruumis kieltäytyy jatkamasta, kun ihminen mukautuu toisten odotuksiin ja tekee jotakin sellaista, minkä tietää paskaksi.
– Sen sijaan, että tsemppaamme uupunutta ja sanomme ”noustaanpas nyt tästä”, hänen pitäisi kuulla olevansa arvokas, vaikka onkin uupunut eikä saavuttaisi tavoitteitaan.
Saarikivi arvioi, että hänen burnoutin aikana menettämästään työkyvystä on nyt palautunut noin 50 prosenttia. Tutkijana häntä kiinnostavat samat kysymykset kuin ennenkin, mutta moni aikaisemmin helpolta tuntunut asia ei enää suju.
Multitaskaamisen tilalle ovat tulleet pitkät päiväunet.
– Olen hyötynyt lääkityksestä, mutta elämä on keskeneräistä ja myös jää sellaiseksi. En halua parantua kokonaan vaan toivon, että elämäni fokus olisi oikeasti mielekkäissä asioissa.
Ajatus, että asiat ovat kondiksessa loppuelämän ajan, kunhan nostat kätesi herätyskokouksessa ja tulet eteen, oli liian simppeli. Eihän elämä niin mene.
Uupuminen on syventänyt Janne Saarikiven ymmärrystä elämän rajallisuudesta. Se tuli tutuksi jo nuoruudessa, kun hänen isänsä menehtyi syöpään.
– Jos elän tulevan elokuun kahdeksanteentoista päivään saakka, olen elänyt yhtä kauan kuin isäni, hän sanoo.
Saarikivi on pohtinut paljon hyvinvointia. Hänen mukaansa sen resepti on pohjimmiltaan yksinkertainen: tee jotakin hyvää ja kiinnostavaa, joka lähtee omasta sisäisestä innostuksesta. Erityisen selvästi vaikutus tuntuu silloin, kun vaivannäön motiivina ei ole raha.
Kun Saarikiven ensimmäinen burnout alkoi vuonna 2015, Euroopassa oli pakolaiskriisi. Hänen perheensä tarjosi Irakista tulleelle pakolaiselle asuinpaikan. Saarikivi myös aloitti arabian kielen opiskelun ja perusti kaksikielisen keskustelukerhon.
– Kukaan ei käskenyt tekemään niin eikä antanut siitä rahaa. Se tuntui vahvasti terapeuttiselta.
Toisen uupumisensa jälkeen Saarikivi alkoi suomentaa Uuden testamentin tekstejä muinaiskreikasta, jota hän on harrastanut opiskeluvuosistaan lähtien. Saarikiven mielestä viralliset raamatunkäännökset menevät monessa kohdassa päin honkia.
– Kun elämääni tuli työttömyyden vuoksi luppoaikaa, ajattelin, että pannaan tämä asia kuntoon. Kääntäminen ei liity ammattiini mitenkään, ja juuri siksi se on tuntunut tosi hyvältä.
Jako uskoviin ja muihin ei toiminut
Janne Saarikivelle on osittain mysteeri, mistä hänen kiinnostuksensa kristinuskoon ja uskonnon pohtimiseen on peräisin. Hänen vanhempansa eivät olleet erityisen uskonnollisia, eikä häntä ohjattu aktiivisesti kirkon yhteyteen, mutta hänen kumpikin isoäitinsä uskoi Jumalaan.
– Isän puoleinen mummoni oli taustaltaan karjalainen. Nauru ja itku olivat herkässä, ja minulle välittyi myös hänen luottavainen suhtautumisensa Jumalaan. Toiselta isoäidiltä sain pietistisen hartauskirjan, jota rupesin lukemaan.
Saarikivi kertoo olleensa nörttipoika, joka aloitti lukemisen käymällä läpi kodin monipuolisen kirjahyllyn. Alakoululaisena hän luki omin päin Raamatun ja huomasi Vanhan testamentin kostonhaluisen jumalakuvan ahdistavaksi.
Helluntailaisen luokkatoverin mukana Saarikivi löysi herätyskristilliset kotitilaisuudet ja myöhemmin nuorille miehille suunnatun kristillisen Navigaattorit-liikkeen. Vuonna 1987 hän kuunteli Helsingin olympiastadionilla evankelista Billy Grahamin julistusta.
– Tuossa elämänvaiheessa oli paljon hyvää ja rakentavaa, mutta ajatus, että asiat ovat kondiksessa loppuelämän ajan, kunhan nostat kätesi herätyskokouksessa ja tulet eteen, oli liian simppeli. Eihän elämä niin mene.
– Enää en osta joka vuosi uutta kalenteria. Jos en muista tehdä jotakin, en varmaan halunnut tehdä sitä, Janne Saarikivi sanoo.
Jälkeenpäin Saarikivi on kiinnittänyt kriittistä huomiota ajatteluun, jossa ihmiset jaettiin uskoviin ja muihin.
– Minulla oli paljon kavereita, joita uskonto ei kiinnostanut. Harrastin heidän kanssaan viinanjuontia ja tupakanpolttoa, mistä jouduin sitten tekemään tiliä uskovien piireissä.
Rippikoulu käänsi Saarikiven elämässä uuden lehden, ja hän löysi paikkansa Huopalahden seurakuntanuorten porukasta. Vapaa ilmapiiri, jossa uskoa ei tuputettu, tuntui varmaa mutta ahdasta uskoa paremmalta vaihtoehdolta.
Joskus nuoruuden kokemukset nousevat esiin, kun Saarikivi keskustelee ystäviensä kanssa. Moni heistä kokee uskonnon maailman itselleen vieraaksi, kun Saarikiveltä taas puuttuu omakohtainen suhde tv-sarjoihin ja pop-musiikkiin.
– Elämässäni on tällainen erikoinen juttu. En tiedä hölkäsen pölähtävää sellaisista asioista kuin Dallas, Sinkkuelämää tai Bruce Springsteen, mutta minulla on syvä emotionaalinen suhde virsiin.
Kuka?
Suomalais-ugrilaisten kielten tutkija Janne Saarikivi, 48, keskustelee mielellään uskonnollisista ilmiöistä, joita ei pidetä sellaisina. Saarikiven perheeseen kuuluvat puoliso Taina Saarikivi, Saarikiven omat lapset, puolison lapset, entisen puolison aikuinen lapsi ja kaksi koiraa.
Mitä?
Kirkko ja kaupunki julkaisee Saarikiven tekstejä, joissa hän avaa teologiaan ja uskontoon liittyvien sanojen merkitystä kielentutkimuksen näkökulmasta. Lue sanan risti selitys tästä.
Motto
Yhtään asiaa ei pidä tehdä miellyttääkseen muita.
Jaa tämä artikkeli:
